lauantai 4. joulukuuta 2010

Pulp 3-4/2010

Tervetuloa Pulpin uuden numeron pariin! Tämäkin on kaksoisnumero, koska julkaisu aloitettiin niin myöhään kesken vuotta. Ensi vuonna saadaan neljä tavallista numeroa.

Tähän numeroon teemaksi tuli lähes vahingossa sota. Sotaa käsittelevät laaja artikkeli Leonard Levinsonin kahdesta suomennetusta sotapokkarista, juttu suomalaisesta sota-scifistä ja eritoten nimimerkki Jaska Auteron novelleista sekä vielä yksi arkistojen löytö vuosien takaa, arvio Adam Parfreyn It's a Man's World -kirjasta. Suomi-scifiin liittyy myös pieni kainalotyyppinen pala Kaarlo Nuorvalan sota-ajan jatkokertomuksista - vai kirjoittiko toisen niistä kuitenkin Kaarlo Arvid Turunen?

Kirja-arvioitakin on peräti kaksi: Vesa Kataiston arvio Kari Suomalaisen Tarkastaja Wilsonista sekä Rami Nummen kiittävä arvio Tapani Maskulan esikoisromaani Houkutuslinnusta.

Lehden jutut ovat väärässä järjestyksessä - tämä johtuu siitä, että päätoimittaja ja toimitussihteeri (sama henkilö) ei ole tajunnut vuosienkaan käytön jälkeen Bloggerin toimintaperiaatteita. Parhaiten juttuja lukee seuraamalla tämän pääkirjoituksen linkkejä ja menemällä aina takaisin pääkirjoitukseen. Juttujen järjestys on kuitenkin tarkkaan suunniteltu. No, ehkä ensi kerralla paremmalla menestyksellä... Seuraava numero eli Pulp 1/2011 onkin sitten suuri Harri Kumpulais -numero, joka kertoo kaiken Turun suuresta tuntemattomasta, miehestä salanimen Harri Erkki ja Turbator-kustantamon takana!

Miehen maailma on julma

Adam Parfrey: It’s a Man’s World. Men’s Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.

Suomessa luettiin Nyrkkiä ja Jermua 60-luvun lopulla. Lehdissä oli rajuja juttuja sotilaista, jotka taistelivat saksalaisia tai japanilaisia vastaan rinta rinnan puolialastomien nymfojen kanssa. Nyrkin ja Jermun jutut olivat olevinaan tosijuttuja, vaikka heikommallakin järjellä varustettu lukija tajusi niiden olevan keksittyjä.
Ainakin näin luulisi. Eri kirjoittajat toteavat Adam Parfreyn muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa It’s a Man’s World, että niin sanottujen tosikertomuslehtien lukijat olivat vakaasti sitä mieltä, että kaikki epäuskottavimmatkin jutut olivat tosia. Parfreyn toimittama kirja esittelee hauskasti ja lukuisilla kuvaesimerkeillä varustettuna 1950–1970-luvuilla vaikuttanutta miehille tarkoitettujen tosikertomuslehtien lajityyppiä. Kirja on ensimmäinen kokonaisesitys aiheestaan ja täydentää sopivasti kioskikirjallisuuden sekavaa ja värikästä historiaa.
Englannin kielessä yleensä men’s magazineiksi kutsutut lehdet saivat alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, kun pulp-lehdet, jotka tarjosivat lukijoilleen lähinnä fiktiota, alkoivat menettää suosiotaan. Lukijoita ei suuren sodan ja sen kauhujen jälkeen kiinnostanut lukea keksityistä tarinoista eivätkä varsinkaan länkkärit ja laimeat urheilujutut innostaneet. Oli saatava tosijuttuja.
Lisäksi maailmansodan jälkeiset traumat – naisten nousu työelämään, lopulta kansalaisoikeusliike ja feminismi – vaativat rajuja lääkkeitä ja lehtien piti kertoa miehille, että he voivat edelleen olla sankareita ja saada yhdeksän naista kerralla ja kulkea jalan Filippiinien läpi ja tappaa kaksisataa japanilaista.
Parfreyn kirjan yhdeksi pääsankariksi nousee Martin Goodman, joka johti Magazine Management –firmaa. Se julkaisi 50- ja 60-luvuilla lukuisia miestenlehtiä – Swank, Men, Male, True ja niin edelleen – samalla kun Goodman johti tunnetumpaa Marvel Comicsia. Goodmanin firma työllisti monia alan klassikkotoimittajia ja -kirjoittajia. Edellisistä kirjassa on eniten äänessä toimittajasta kirjailijaksi noussut Bruce Jay Friedman, jonka muistelmat ovat hauskaa luettavaa, ja jälkimmäisistä muun muassa Mario Puzo, joka ei ollut vielä kirjoittanut Kummisetää.
Puzo kertoo naureskellen keksineensä kaikki jutut toisen maailmansodan supertaisteluista. Lukijat halusivat korjata jutuista nimenomaan pieniä yksityiskohtia!
Goodmanin lisäksi muita tärkeitä päähenkilöitä kirjassa ovat kuvittajat Norman Saunders, Rafael de Soto ja Mort Künstler, joista varsinkin kaksi ensimmäistä olivat ansainneet kannuksesa jo 1930-luvulla pulp-lehdissä. Heidän kuvituksiaan on Suomessa varmasti nähty miestenlehtien suomenkielisissä versioissa – tai jossei heidän, niin ainakin heidän vähäisempien kollegoidensa.
Norman Saunders nousee Norm Eastmanin kanssa epäilyttävään kukoistukseen Parfreyn kirjan osiossa, jossa esitellään 60-luvun lopun lehtivillitystä, niin sanottuja nazi torture -lehtiä. Näissä lehdissä esiteltiin auliisti natsien – ja joskus japanilaisten ja kommunistien – kehittelemiä kidutuskeinoja, joihin he jostain syystä aina alistivat vain kauniita vähäpukeisia naisia. Sidottuja naisia merkitään polttoraudoilla ja heille tehdään mielipuolisia ”lääketieteellisiä” kokeita. Useaan kokeillaan sulaa kultaa.
Kovin suurta tuskaa temput eivät naisten ilmeiden perusteella aiheuta – enemmänkin näyttää siltä kuin heitä nipistettäisiin pyllystä.
Nazi torture -lehtiä on vaikea sulattaa. Saundersin ja Eastmanin kuvat ovat kekseliäitä ja hyvin tehtyjä, mutta niiden edustama naisen esineellistäminen on aika kaukana sympaattisesta campista. Lisäksi niiden esittämä viholliskuva – joka varmasti tuohon aikaan projisoitui myös vietnamilaisiin ja kiinalaisiin – on kuvottava.
Kiinnostava tosiseikka on kuitenkin, että vietnamilaisia ei näissä lehdissä yleensä nähty. Vietnamin sota ei ollut kustantajien kannalta hyvä sota – siinä ei ollut sijaa amerikkalaisillekaan sankareille!
Juri Nummelin

Ilmestynyt alun perin Pulp-lehdessä vuonna 2004. Kirjoitusta on jonkin verran muutettu. 

Kaarlo Nuorvalallakin sota-scifiä

Myös tunnettu dekkaristi ja viihdekirjailija Kaarlo Nuorvala kirjoitti sota-aikana science fictionia. Kiinnostavan tiedon paljasti runoilija ja esseisti Kari Saviniemi KirjaIN-lehteen 4/2010 tekemässään artikkelissa "Salaperäinen natsiscifisti".
Tekstissään Saviniemi kertoo, että Nuorvala työskenteli sota-aikana, kesällä 1942 natsimielisen Vapaa Suomi -lehden päätoimittajana. Tietoa Nuorvala ei enää sodan jälkeen ilmoittanut eikä sitä löydy esimerkiksi Suomen kirjailijat -matrikkelista. Vapaassa Suomessa ilmestyi juuri Nuorvalan päätoimittajakaudella hänen jatkokertomuksensa Euroopan loppu.
Myöhemmin saman vuoden syksyllä Kansallissosialisti-lehdessä ilmestyi Kaarlo E. Turusen jatkokertomus "Uusi maailma". Lehdessä julkaistiin uutinen ennen sarjan alkamista: "Romaanissa kuvaillaan kiintoisasti ja lennokkaasti tapauksia vuosina 2009-2040. Kirjoittajaa ovat tekniikan valtavat saavutukset innoittaneet ja hän kaavailee tulevaisuuden mahdollisuuksia, jotka vievät lukijan todellakin 'uuteen maailmaan' ja sen kuviteltujen ihmeellisten olojen keskelle." Saviniemi on varma, että Kaarlo E. Turunen on juuri Nuorvala.
Kummatkin jatkokertomukset edustavat insinööriscifiä, jossa insinööripäähenkilöt vievät maailman uuteen kukoistukseen ja vierittävät tieltään epäkelvot ja vihamieliset ainekset. Euroopan lopussa näitä edustaa juutalainen aseteollisuus: amerikkalainen miljonääri Isaac Gruwalth on kehitellyt uudenlaisen pikakiväärin, jota sitten myydään pelkästään bolshevikeille. Lopulta aseiden kanssa hyökätään Suomeenkin. Jatkokertomus jäi keskeneräiseksi, kun sen ilmestyminen lakkasi ilman selityksiä kahdennentoista osan jälkeen.
Kansallissosialistissa ilmestynyt "Uusi maailma" on scifistisempi. Siinä insinööri Jouko Parkki päihittää maahan hyökkäävät venäläiset uudella ihmeaseellaan, minkä jälkeen maailmaan tulee rauha. Parkki tähyilee kuitenkin pidemmälle ja solmii televisioyhteyden marsilaisiin, jotka tulevat lopulta apuun, kun Parkkia alkavat vihollisen vakoojat kiusata. Myös "Uusi maailma" jää kesken, ja vieläpä kohdassa, jossa marsilaiset ovat tulossa Maahan.
Oliko Nuorvala Turunen? Totta on, että Nuorvala kirjoitti teoksia lukuisilla nimimerkeillä, mutta ne olivat usein eksoottisia, tyyliin Alex d'Ornot tai Charles Chang. "Kaarlo E. Turunen" ei tuntuisi etunimestä huolimatta sopivan joukkoon.
Sen sijaan löytyy näytelmäkirjailija Kaarlo Arvid Turunen, joka eli vuosina 1903-1976. Fennicassa häneltä mainitaan Otavan näytelmäsarjassa ilmestynyt teos Paholaisen juonia (1936); näytelmäkirjailijoiden liiton sivuilla lisätään näytelmät Iisakin naiminen (1937) ja Hääyö (1939). On tietysti pitkälle menevää olettaa, että kyseessä on sama Turunen, mutta toisaalta todisteita siitä, että Nuorvala oli Turunen, ei ole.

Karin varhaiset dekkarit

Kari Suomalainen: Tarkastaja Wilson ja muita dekKAREIta. 142 s. Recallmed.

Kari Suomalainen teki selvän eron korkean ja matalan taiteen välille. Hän ei silti väheksynyt halvempaakaan viihdettä, kuten sarjakuvia ja kioskijännäreitä. Varsinkin nuoruudessaan hän selvästi ahmi niitä ja ryhtyi itsekin jo seitsemäntoistavuotiaana taideopiskelijana tuottamaan kevyttä tekstiä ja iskevää kuvaa, koska hänellä oli taito siihen. Lisäksi oli varmasti hauskempaa kuvitella hurjia murhia sekä maalailla kauhutunnelmia kuin suunnitella jäykkiä maalauksia ja pönäköitä patsaita historian komeroihin pölyttymään. Tähän suuntaan viitataan syksyllä ilmestyneen Tarkastaja Wilson -teoksen sisältämässä pienoisromaanissa Yhdeksästoista askelma.
Juri Nummelinin esipuhe tekee vähän liiankin tiivistetysti selkoa Suomalaisen kirjallisesta tuotannosta ja sijoittaa tämän kirjan sisältämät, alun perin Lukemista Kaikille -lehdessä novellit ja poikakirjan oikeaan kontekstiin. Aluksi brittiläisestä tarkastaja Wilsonista tulee hujauksessa jenkkigangsterien jahtaaja samalla, kun tekstissä shillingit muuttuvat dollareiksi. Kari oppi nopeasti tyylin kuin tyylin, ja hänen äkkiväärä huumorinsa näyttäytyy selvästi jo viimeisessä Wilson-tarinassa "Kaksoisolento" (1938).
Pakinatyylinen sutkausten nakkelu jatkui nuortenkirjassa Yhdeksästoista askelma (1948), jonka Otava julkaisi nimimerkillä "Jasper". Kartanokauhutunnelma on luotu komeasti, mutta varsinainen juoni ja varsinkaan loppuratkaisu ei pääse yllättämään.
Kirja on ulkoasultaan kaunistelematon, kuten Recallmedin kirjat yleensä. Kankeus jatkuu kirjan nimessä. Miksi kummassa teos on kömpelösti nimetty "dekKAREIksi", kun "dekKARI" olisi toiminut järkevästi?
Dekkareihin on tekstien lisäksi ympätty ilmeisellä satunnaisotannalla muutama Karin piirros tilkkeeksi, mutta ei ole vaivauduttu kertomaan niiden alkuperäistä ilmestymisaikaa. Etsiväaiheiset kuvat kuten myös Agatha Christien karikatyyrin mukanaolon ymmärtää, mutta muutama kuva on selkeästi otettu kirjaan vain, koska niissä esiintyy poliisihahmo.
Vesa Kataisto

Turmiota entisaikain Turussa

Tapani Maskulan esikoisdekkari

Tapani Maskula: Houkutuslintu. 210 s. Turbator.

Suomen lahjomattomimpana leffakriitikkona tunnettu Tapani Maskula on julkaissut esikoisromaaninaan dekkarin Houkutuslintu. Nimensä oletettavasti 40-luvun suomalaisesta elokuvasta poiminut juttu sijoittuu kieltolain kumoutumisen ja sodan loppumisen väliseen Turkuun.
Keskushenkilö on Ankkurilyhty-kapakan vetäjänä toimiva Holger Haavi, joka pelkän juomien tarjoilun lisäksi iskee näppinsä monenlaiseen muuhunkin bisnekseen. Takapiruna toimii itse pirtukuningas Algot Niska, jonka viinanmyynti kannattaa vielä kieltolain kumouduttuakin. Mies kun tarjoaa vahvempaa juotavaa ja halvemmalla kuin valtio.
Apurikseen hehkeän Veeran värvännyt Haavi pyörittää anniskelupaikkansa takahuoneessa bordellia ja kuvioissa liikkuu viinaa kovempiakin aineita. Paikallinen poliisi luonnollisesti mielellään katkoisi siivet toiminnalta, ellei Veera olisi Valpon laskuun töitä tekevä ja kommunisteja Ankkurilyhdyssä metsästävä vakooja.
Tästä lähtöasetelmasta Maskula saa aikaan viihdyttävän dekkarin, jossa vaikutteiden kirjo ulottuu noir-leffoista suomalaiseen melodraamaan ja kovaksikeitettyihin kirjaklassikkoihin. Jos Houkutuslintua on uskominen, oli Turku takavuosina(kin) vallan merkillinen paikka, jossa rappio ja synti rehottivat.
Mutta mikäs sen viihdyttävämpää, varsinkin kun ajankuvaus toimii, eivätkä henkilöt ole yksiselitteisesti vastenmielisiä törkymöykkyjä, vaan pahuudessaankin sympaattisia, rakkauden ja rahan perässä maailman myllerryksessä toikkaroivia raunioita.
Paikoitellen olisi kuitenkin kaivattu vielä napakampaa kerrontaa ja varsinkin tiukempaa dialogia. Haavia lukuunottamatta myös monet, sinänsä varsin maukkaasti hahmotetut henkilöt jäävät hieman ohuiksi, mutta eipä lajityypin kirjoissa ennenkään ole Freudin sohvalla maattu. Tarinassa keskitytään tapahtumiin ja siihen, miten henkilöt niihin reagoivat.
Nautinnon viimeistelee Anssi Rauhalan tyylikäs ja perinnetietoinen kansikuva.
Ei muuta kuin tätä lisää!
Rami Nummi