torstai 22. joulukuuta 2011

Pulp 3/2011

Pahasti vaikuttaa siltä, että Pulp ei ilmesty neljää kertaa vuonna 2011. Toimitus tähtää neljännen numeron kanssa helmikuulle 2012 ja antaa myös varoituksen sanan, että silloin ilmestyvä numero saattaa hyvinkin olla lehden viimeinen. Aikaa pyyteettömälle kioskikirjallisuuden tutkimukselle ei oikein enää tunnu löytyvän.

Tässä numerossa on kolme uutta juttua, joista yksikin on osittain kierrätystä (mistä varmaan huomaa toimituksen epätoivoisuuden): katsaus Egmontin Pulp-sarjaan on aiemmin ilmestynyt Sarjainfossa, tosin lyhyemmässä muodossa (ja juttu jää valitettavasti nytkin vajaaksi). Kaksi muuta uutta juttua kertovat Teräsmies-miehen Joe Shusterin fetissiharrastuksesta sekä Tom Piccirillin erinomaisesta The Cold Spot -rikosromaanista, joka osoittaa, että hyvää rikoskirjallisuutta ilmestyy edelleen alkuperäispokkareina, aivan niin kuin nostalgisesti muistellulla 1950-luvullakin.

Numerossa on myös kaksi arkistojen kätköistä kaivettua artikkelia: lyhyt esittely israelilaisista Tarzan-kopioista ja arvio Paul Austerin esikoisromaanista, Paul Benjamin -salanimellä kirjoitetusta Squeeze Play -dekkarista (jonka suomeksi saattamisesta haaveilimme yhden kustantajan kanssa, mutta ilmeisesti sitä ei saisi julkaista Austerin omalla nimellä, mikä vesittäisi ideaa).

Pulpin jälkeen kannattaakin lukea lukemistolehti Iskun viimeinen numero täältä. Hyvää joulua niille, jotka tämän ennen joulun pyhiä lukevat! (Ai niin, tässä on linkki edelliseen Pulpiin, josta pääset eteenpäin myös muihin aiemmin netissä ilmestyneisiin numeroihin.)

Egmontin Pulp-sarja

Käyttösarjakuvaa Robin Hoodista Ukkostuuleen

Egmont aloitti kesällä 2011 uuden Pulp-nimisen pokkarisarjan. Sarjan nimi on sekä oikea että harhaanjohtava. Jos pulpia ajattelee historiallisesti, se viittaa ainoastaan tietynlaiselle paperille painettuihin, tietynkokoisiin lehtiin, joissa julkaistiin vain ja ainoastaan proosaa. Sarjakuvia oikeissa pulp-lehdissä ei juuri julkaistu. Jos taas ajattelee, että pulp merkitsee tietynlaista vanhanaikaista viihdefiktiota, niin sitten sarjan nimi on oikeampi.
Pulp-sarjan neljä aloitusteosta ovat toisaalta kaikki hyvin erilaisia. Sekaan mahtuu niin perinteistä sotasarjaa kuin uutta dekkarisarjakuvaakin. Kiinnostavimmasta päästä on englantilaisen, modernin klassikon asemaan nousseen Ian Rankinin kirjoittama yliluonnollinen rikostarina Synkkiä enteitä (2009) - sen pääosassa on Alan Mooren luoma yliluonnollisiin asioihin erikoistunut John Constantine. Synkkiä enteitä on paikoitellen kiinnostava satiiri tositelevision maailmasta, jonka keskeistä juonenkäännettä en tässä halua paljastaa. Riittänee, kun totean, että John Constantine pääsee kurkistamaan erikoisen tv-ohjelman taustoihin. Realistisista poliisiromaaneistaan tunnettu Rankin ei aivan tunnu olevan kotonaan rajun fantasia- ja kauhumateriaalin kanssa, mutta Werther Dell'Eteran kuvitus luo hyvin tunnelmaa. Miinusta siitä, että joitain henkilöitä on hankala erottaa toisistaan.
Synkkiä enteitä oli alun perin osa DC:n Vertigo Crime -sarjaa, jonka muistakin osista toivottavasti päästään Suomessa nauttimaan. Kiinnostavimpia olisivat Jason Starrin käsikirjoittama The Chill sekä Brian Azzarellon kirjoittama Filthy Rich.
Fantasian puolelle vihjaa skottilaisen tartan noir -kirjoittajan Denise Minan Vakavasti sairas perhe, jonka nimen suomennos ei ole aivan toimiva: A Sickness in the Family olisi luontevammin kai ollut "Sairautta suvussa". Antonio Fuson hieman kliinisesti kuvittama tarina kertoo kylläkin vakavasti sairaasta perheestä, jossa oikein mikään ei tunnu toimivan: äiti pettää perheen isää, isä on kusipää, joka ei välitä lapsistaan tuon taivaallista, poika William käyttää heroiinia muiden tietämättä, tytär on katkeroitunut, kun isä ei tue hänen bisnesideoitaan, perheeseen otettu isoäiti on narsistinen hahmo, joka käyttää harvat repliikkinsä muiden kiusaamiseen.
Tarinaa kertoo perheeseen adoptoitu teini-ikäinen poika, joka epäilee moneen otteeseen, että perhettä riivaa 1600-luvulla paikalla hirtetyn noidan kosto. Minan käsikirjoitus on kuitenkin kiinnostavampi. Lopetus on taitavan pirullinen.
Rankinin ja Minan tarinoita maailmallisempi on uutteran tekstinikkarin Max Allan Collinsin kirjoittama Matkalla kadotukseen (2003-2004). Se jatkaa ja syventää Collinsin kirjoittaman, elokuvanakin tunnetun Road to Perditionin tarinaa ja tarjoilee tuokiokuvia kostoa hautovan palkkatappaja Michael O'Sullivanin ja tämän esiteini-ikäisen pojan matkan varrelta. Collinsin tarina on varmaa jälkeä, jossa vauhdikkaita toimintajaksoja tasapainottavat lyhyet ja koskettavat hetket, kun isä ja poika tajuavat olevansa riippuvaisia toisistaan. Kolmen eri piirtäjän käyttö eri tarinoissa tuo vaihtelua, vaikka tyylillisesti tekijät eivät paljon eroa toisistaan.
Collinsin perinnetietoisuutta kuvaa, että kaksi jaksoista on nimetty klassisten noir-rikostarinoiden mukaan: keskimmäinen tarina, "Sanctuary" (suomeksi "Pyhättö") viittaa William Faulknerin Kaikkein pyhimpään, viimeinen jakso "Detour" (suomeksi "Sivuraide") Edgar G. Ulmerin 40-luvun B-elokuvaan.

Italialaista käyttösarjakuvaa Pulp-sarjassa edustaa Andrea Venturin kirjoittama ja Jose Ortizin, Giuseppe Barbatin ja Bruno Ramellan piirtämä Ukkostuuli. Ukkostuuli eli Magico vento on alun perin alkanut vuonna 1997, sarjan idea on yhdistää kauhua ja fantasiaa perinteisiin länkkärimaisemiin. Ukkostuulen tarina muistuttaa hiukan Ken Parkerin suurta tarinakaarta, jossa valkoinen mies saa muistinmenetyksen ja hänet otetaan intiaaniheimon pariin. Intiaanit näkevät valkoisessa sotilaassa taikavoimia, josta hän itse on ollut autuaallisen tiedoton. Ukkostuuli selvittää kirjan kolmessa tarinassa mm. ihmissuden arvoituksen. Hyvin tehdyn sarjakuvan lukemista haittaa huomattavasti liian pieni sivukoko - Ukkostuuli olisi sietänyt tulla julkaistuksi Tex Willerien kanssa samassa koossa eikä pienessä pokkarikoossa.
Pulp-sarjan kaksi muuta kirjaa ovatkin sitten jo hyvin retrohenkisiä - vai pitäisikö käyttää sanaa "vintage", sen verran vanhasta kamasta on kyse. Piirtäjäveteraani Ian Kennedyn kuvittamat tarinat Valttiässä-opuksessa ovat perinteistä suoraviivaista Korkkari-kamaa, jossa kerronnan nyansseilla ei juuri pelata. Kennedy on taitava piirtäjä, joka on parhaimmillaan ilmataistelukohtauksissa, mutta nimettömät käsikirjoitukset eivät päätä huimaa. Tarinat ovat vuosilta 1963-1968.
Vielä vanhempaa nostalgiaa tarjoaa Robin Hood: Sherwoodin metsäsissi. Robin Hood oli yksi brittiläisen Thriller Picture Library -sarjan vakiosankareista, jonka seikkailuja julkaistiin Suomessa omana lehtenään. Thriller Picture Library ilmestyi vuosina 1951-1963 ja Sherwoodin metsäsissin tarinat sijoittuvat sarjan alkupuoliskolle. Ne ovat yllättävän realistista seikkailua, jossa normannien ja saksien väliset taistelut sekä kuninkaalliset vehkeilyt ja välienselvittelyt ovat tärkeämpiä kuin Robin Hoodin jousiammuntataidot. Marian-neitoakaan ei ole mailla halmeilla - tosin yhdessä tarinassa esiintyy merihirviö.
Egmontin Pulp tarjoaa helposti luettavaa viihdesarjakuvaa mukavassa pokkarikoossa. Vanhoja sarjoja lukiessa kaipaa tosin kompleksisempaa luettavaa. Maailmalta löytyisikin varmasti uutta pulp-henkistä sarjakuvaa, kuten vaikkapa Brian Azzarellon kirjoittama 100 Bullets. Sen tarinahan jäi suomeksi pahasti kesken henkiinherätetyssä ja saman tien kuopatussa Agentti X9:ssä.
Juri Nummelin

Ian Rankin - Werther Dell'edera: Synkkiä enteitä. Suom. Jouko Ruokosenmäki. 214 s.
Max Allan Collins - José Luis Garcia-Lopez - Steve Lieber - Josef Rubinstein: Matkalla kadotukseen. Suom. Anssi Alanen. 288 s.
Ian Kennedy: Valttiässä. Suom. Moog Konttinen. 234 s.
Patrick Nicolle - Reg Bunn: Robin Hood: Sherwoodin metsäsissi. Suom. Moog Konttinen. 256 s.
Denise Mina - Antonio Fuso: Vakavasti sairas perhe. Suom. Asko Alanen. 176 s.
Gianfranco Manfredi, José Ortiz, Guiseppe Barbati ja Bruno Ramella: Ukkostuuli. Suom. Moog Konttinen. 288 s.


Artikkeli ilmestynyt aiemmin lyhyemmässä muodossa Sarjainfossa. Kirjoittajan laiskuuden ja hajamielisyyden vuoksi katsauksesta jää puuttumaan Vince Locken ja John Wagnerin Väkivaltainen tausta -teoksen arviointi. Sarjassa on näköjään julkaistu myös Tex Willeriä.

Teräsmiehen fetissit

Joe Shusterin salatut vaiheet.

Mitä tapahtui Joe Shusterille, Teräsmiehen piirtäjälle, kun sensorit kävivät sarjakuvien kimppuun 1940-luvulla ja väittivät, että Teräsmies, Mustanaamio ja muut supersankarit edustivat fasismia ja väkivaltaisen voimankäytön ihailua?
Frederic Werthamin, Sterling Northin ja muiden kasvattajien kampanja oli menestyksekäs: Joe Shusterin työt loppuivat. Pelätessään jatkuvaa julkista mustamaalausta Teräsmiehen kustantaja DC Comics ei enää uudistanut Jerry Siegelin ja Shusterin sopimusta. Shuster putosi tyhjän päälle, kun hänelle ja Siegelille ei enää maksettu minkäänlaisia rojalteja, vaikka kustantaja repi rahaa heidän kehittelemästään hahmosta. Lisäksi myöhemmin elokuvatuottajana tunnettu Albert Zugsmith, joka toimi sodan jälkeen Siegelin ja Shusterin lakimiehenä, epäonnistui pahan kerran tekijöitä puolustaessaan - tai myi heidät kulissien takana ja sai siitä DC:ltä hyvät rahat.
On jotain ironista siinä, että esimerkiksi Wertham - amerikkalaisittain vasemmistolainen älykkö - piti Teräsmiestäkin sadistisena ja perverssinä: sarjakuvien "kuvitukset ovat [--] perverssejä. Eniten he keskittyvät erityiseen perversioon, nimittäin sadismiin. Sadismi määritellään taipumukseksi 'saada seksuaalista kiihotusta tuskan aiheuttamisesta tai sen todistamisesta'", hän totesi naama peruslukemilla.
Ironista tämä on sen takia, että mustamaalauskampanja aiheutti sen, että Joe Shuster ryhtyi rahapulassa tekemään kuvituksia sadomasokistisiin lehtiin, joiden materiaali on vielä tänäkin päivänä melko hardcorea - lukuun ottamatta sitä, että täyttä alastomuutta ei kuvituksissa nähdä. Veitsien ja piiskojen heiluessakin naisilla pysyvät alusvaatteiden riekaleet omituisesti päällä. Useimmiten - on kuvissa alastomiakin naisia, mutta yleensä kuvattuna häveliäästä kuvakulmasta.
Sarjakuvahistorioitsija, tuottelias kirjantekijä Craig Yoe on löytänyt nämä Shusterin fetissi- ja sadomasokuvitukset ja toimittanut niistä kirjan Secret Identity. Se on silmiä avaavaa - monessakin mielessä - luettavaa, joka onnistuu kohtuulliseen sivumäärän upottamaan paljon monenlaista: tarinaa vapauden valtakunnan, Yhdysvaltain kovasta sananvapauden rajoittamisesta, anekdootteja Joe Shusterin elämästä ja urasta, Teräsmiehen luomisesta, Yhdysvaltain absurdista rikoshistoriasta sekä tietysti Shusterin hienoa viivaa. Kaikki Shusterin luomat fetissikuvitukset on painettu kirjaan ja osa niistä on todellisella ammattitaidolla luotua kuvaa, josta näkee, että Shuster saattoi hyvinkin tietää kuvitusten aiheesta enemmän kuin mitä äkkiseltään luulisi. Piirustukset myös tunnistaa Shusterin tekemiksi, vaikka ne ovatkin signeeramattomia, ja monet hahmot muistuttavat hyvin paljon Teräsmiehen henkilöitä, aina Lex Luthoria myöten.
Mitä nämä lehdet sitten olivat? Nights of Horror -nimistä yksinkertaisesti painettua lehteä ilmestyi kuusitoista kappaletta vuonna 1954. Lehdet olivat painoasultaan amatöörimäisiä, teksti esimerkiksi oli kirjoitettu koneella latomisen sijasta. Tarinat olivat usein rikosaiheisia ja ne noudattivat ajan pulp-lehtien dekkareiden stereotypioita kovaksikeitetyistä yksityisetsivistä ja kohtalokkaista naisista. Mistään pehmopornosta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan todellisista kidutuksista, eksplisiittisistä ruoskimisista, pahoinpitelyistä ja sähköiskujen antamisesta.


Nights of Horroria julkaisi Malcla-niminen lyhytikäinen kustantaja, jonka osakkaat olivat kirjapainon omistaja Eugene Maletta sekä mies nimeltä Clancy. Clancy - jonka etunimi jää ilmeisesti loppuiäksi salaisuudeksi - kirjoitti tarinat itse salanimien suojissa (mm. Rod Lashwell ja Wood LaCrosse). Maletta kertoi myöhemmin, että Clancy ehdotti hänelle diiliä, jossa miehet jakaisivat tulot puoliksi. Maletta ei osannut aavistaa joutuvansa poliisin kiinnostuksen kohteeksi.
Kävi nimittäin niin traagisesti, että syksyllä 1954 New Yorkia terrorisoiva poikajoukko ilmoitti innoituksekseen juuri Nights of Horror -lehdet. Neljän juutalaisen (!) teini-ikäisen muodostama jengi kidutti ja lopulta tappoi ihmisiä, koska katsoi sen heidän oikeudekseen. Jengin johtaja Jack Koslow sanoi Hitlerin olleen oikeassa ja että suuri osa ihmisistä oli alhaista rotua, joka sietikin kuolla. Hitler-viikset itselleen kasvattanut Koslowia kutsuttiin otsikoissa "Boy Hitleriksi". Jengiä kutsuttiin "Thrill Kill Kidseiksi".
Nights of Horror -kytkös paljastui Frederic Werthamin suorittamissa keskusteluissa Koslowin kanssa. Koslow sanoi Werthamille, että he ottivat ideoita suoraan lehden sivuilta, kuten kohtauksen, jossa uhri pakotetaan suutelemaan pahoinpitelijän saappaita potkujen välissä.
Kammottava välikohtaus sai New Yorkin pormestarin vaatimaan lehtikioskien siivoamista. Kirjapainoja ratsattiin - ja ratsian kohteeksi joutui myös Eugene Malettan kirjapaino. Suurin osa Nights of Horror -lehteä tuhottiin. Osaa myytiin yhä uusilla kansilla, osa ilmeisesti käyttämättä jääneestä materiaalista julkaistiin uusilla nimillä (yksittäisiksi jääneet julkaisut Hollywood Detective ja Rod Rule).
Joe Shuster oli jälleen jäänyt ilman työtä. Hän kuvitti muutamia ajan pila- ja miestenlehtiä fetissihenkisillä piirustuksilla (näistä on muutama esimerkki Yoen kirjassa). Shuster eli köyhyydessä ennen kuin Richard Donnerin ohjaama Teräsmies (1978) sai aikaan kohun siitä, ettei hahmon keksijöille ollut maksettu mitään. DC myöntyi maksamaan heille rojalteja ja lupasi huolehtia myös muun muassa terveyskuluista. Joe Shuster kuoli 1992.
Juri Nummelin
Craig Yoe: Secret Identity. The Fetish Art of Superman's Co-Creator Joe Shuster. Abrams Comics 2009. 159 s.

Kylmä paikka sydämessä

Tom Piccirillin tiukka noir-jännäri.

Amerikkalainen Tom Piccirilli on 1990-luvun alusta kirjoittanut ja lukuisia palkintoja voittanut kauhukirjailija, jonka teoksia on ilmestynyt niin pieniltä nyrkkipajoilta kuin isoilta taloiltakin, kuten Pocket Booksilta ja Leisurelta. Suuri osa Piccirillin teoksista on ilmestynyt pokkareina, sekä perinteisinä kioskikokoisina että isompina ns. trade paperbackeina. Piccirillin lajityyppeihin kuuluu myös länkkäri, kuten todistaa kulttimaineessa oleva synkkä Grave Men (2002).
Piccirilli on 2000-luvun aikana debytoinut myös rikoskirjailijana. The Cold Spot (2008) mahtui hyvin sekaan muiden saman ajan keikkakuskeista kertovien romaanien sekaan - Duane Swierczynskin Keikkakuski eli The Wheelman (2007, suom. 2009) ja James Sallisin Drive eli Kylmä kyyti (2005, suom. 2009) ovat erinomaisia vertailukohtia, eikä Piccirillin romaani kärsi vertailussa ollenkaan.
The Cold Spot alkaa tylysti: päähenkilö, teini-ikäinen keikkakuski Chase, katsoo vierestä, kun hänen isoisänsä, kovaksikeitetty rikollisjoukon johtaja, ampuu yhtä omista jengiläisistään päähän kesken korttipelin. Virallinen syy - tyypillä oli mikrofoni - ei tyydytä Chasea ja tämä erkaantuu isoisästään ja tämän joukoista ja yrittää elää omaa elämäänsä rauhallisesti ja rehellisesti USA:n eteläosissa. Menneisyys kuitenkin saa Chasen kiinni, ja oman elämän tragediat ajavat hänet koston tielle.
Piccirilli kirjoittaa kylmänviileästi ja tiiviisti, mutta hänen proosassaan on silti paljon tunnetta ja paloa. Lukija samaistuu Chaseen tämän oudosta elämänkohtalosta huolimatta. Loppuluvuissa lukija toivoo samaan aikaan, että kosto sekä onnistuu että epäonnistuu. Sivullisia uhreja syntyy kuin väkisin, eikä Piccirilli missään vaiheessa erehdy hehkuttamaan koston puolesta. Mikään Mack Bolan -henkinen vigilanttiromaani tämä ei missään nimessä ole.
Piccirilli on kirjoittanut The Cold Spotille kaksi jatko-osaa, joista ensimmäinen The Coldest Mile ilmestyi 2009 ja toinen, The Cold and the Dead, on vielä julkaisematta. Piccirillin muita rikosromaaneja on myös kehuttu, varsinkin Shadow Seasonia (2009), jossa inspiraationsa kadottanut kirjailija kamppailee löytääkseen uutta intoa elämäänsä.
Juri Nummelin
Tom Piccirilli: The Cold Spot. Bantam 2008.

Tarzan Israelissa

Tarzan on elänyt pitkän ja vaiherikkaan elämän Yhdysvaltojen lisäksi myös Israelissa, kaikista maailman paikoista.

Israelilaiset senttarit tuottivat 1930-luvulta aina 1960-luvulle asti yli tuhat Tarzan-kirjaa. Ilmiö on länsimaissa melko tuntematon, mutta kiehtova. Tarzanin monia ominaispiirteitä muuteltiin teksteissä melko vapaasti, eikä Burroughs tai hänen perikuntansa ikinä tiennyt asiasta yhtään mitään. Kirjat ilmestyivätkin vain hepreaksi.
Burroughsin alkuperäisiä Tarzaneita käännettiin hepreaksi ensimmäisen kerran 1930-luvulla. Sarja oli Englannin siirtomaa Palestiinassa valtavan suosittu alusta alkaen, ja hepreankielisiä plagiaatteja alkoi ilmestyä samantien. Suosituimmillaan hepreankieliset Tarzanit olivat vuosina 1954-1964 ja erityinen huippukausi olivat vuodet 1960-1961. Tuolloin ilmestyi samaan aikaan peräti kymmenen eri kustantajan eri Tarzan-sarjaa. Vaikka amerikkalaiset kustantajat eivät tienneet plagiaateista mitään, israelilaiset kustantajat saattoivat haastaa toisiaan oikeuteen plagiaattisyytösten nojalla!
Kirjoittajina oli sellaisia suosittuja israelilaisia kirjailijoita kuin Amos Keinan, joka käytti salanimeä Yovav, ja Miron Uriel, joka kirjoitti nimellä Roy Scott. Kirjat olivat yleensä lyhyitä, noin 30-40 sivua pitkiä vihkosia, eivätkä varsinaisia kirjoja. Tarzan oli Israelissa niin suosittu, että ilmestyi jopa kirjasarja, jossa seikkaili joukko Tarzan-faneja!
Useat israelilaiset Tarzan-kirjat ovat silkkaa science fictionia, ja apinain kuningas onkin yllättäen hirviöiden ja yliluonnollisten asioiden tuntija. Tarzan taistelee kirjoissa avaruuden hirviöitä vastaan ja käy muilla planeetoilla (joilla hän törmää avaruuden asukkaisiin, jotka ovat lukeneet hänestä!). Tarzan harrastaa myös aikamatkustelua, ja yhdessä kirjassa hän tappelee Godzillaa vastaan. Toisessa hän saa vastaansa vampyyriarmeijan. Taistelustaan avaruuden valloittajia vastaan Tarzan saa eräässä kirjassa Englannin kuningattarelta ritarin arvonimen. On sanottu, että paikalliset Tarzanit olivat ensimmäistä aitoa israelilaista scifiä.
Poliittisesti kiinnostavia ovat Tarzanit, joissa tämä auttaa tuoretta Israelin valtiota. Varhaisissa kirjoissa hän taistelee brittihallintoa vastaan, ja myöhemmissä hän ottaa yhteen muun muassa egyptiläisten kanssa Suezin niemimaalla. Natsit olivat myös normaalia kamaa israelilaisissa Tarzaneissa.
Israelilaiset Tarzanit ennakoivat myös steampunk-liikettä, jossa vanhoja seikkailuviihteen sankareita marssitetaan näyttämölle uusien hahmojen kanssa. Tarzan seikkailee israelilaisten kirjoittajien mukaan mm. Fu Manchun ja Draculan kanssa. Miron Urielin Roy Scott -nimellä tekemissä kirjoissa Tarzanin vastuksina on muun muassa Frankenstein ja apureina Flash Gordon ja Captain Marvel! Erikoista on se, että Tarzan kohtaa näissä kirjoissa myös sellaisia hahmoja, jotka alun perinkin olivat hänen imitaatioitaan, kuten viidakkotyttö Sheenan ja leijonapoika Kaspan.
Samaan aikaan israelilaisten Tarzan-kirjojen kanssa vastaava ilmiö nähtiin myös Syyria ja Libanonissa – Tarzan oli arabiankielisessäkin maailmassa valtavan suosittu. Arabi-Tarzaneissa nähtiin kovia stereotypioita juutalaisista – ja tietysti toisinpäin.
Vielä yksi muunnos Tarzanista oli siionistiversio nimeltään Dan-Tarzan. Hän on orpopoika, jonka kasvattaa Kalan lapsenlapsi kauan sen jälkeen kun ”oikea” Tarzan on jo kuollut (!). Dan-Tarzan taistelee Mossadin agenttina natseja vastaan ja ottaa kiinni muun muassa Adolf Eichmannin.
Onkin esitetty, että Tarzanin suosio Israelissa johtui siitä, että hahmo vetosi nuoreen juutalaisvaltioon – hahmon kautta voitiin esittää monia toiveita uudesta vapaudesta. Samalla Tarzan-tarinat olivat tuolloin ainoita mahdollisuuksia kirjoittaa tieteiskirjallisuutta, kun koko lajityyppiin muuten suhtauduttiin torjuen.
Kirjoitus perustuu Eli Eshedin artikkeliin ”Tarzan in Israel” (1999). Arabi-Tarzaneista ks. James R. Nesteby: Tarzan of Arabia, Journal of Popular Culture, 1/1981.
Juri Nummelin
(Artikkeli ilmestynyt alun perin Pulpissa 4/2004. Kirjoitusta on jonkin verran muutettu.)

Pesäpallomurha askarruttaa

Paul Austerin varhaisteos on jäntevä dekkari.

Nykyään yhden menestyneimmän amerikkalaisen nykykirjailijan Paul Austerin uran alku 1970-luvulla ei ollut paras mahdollinen. Tehtyään kaikenlaista epäonnista ja pienipalkkaista kirjoittajan sekatyötä Paul Auster päätti kirjoittaa dekkarin. Hän kertoo muistelmateoksessaan Hand to Mouth (1997) lukeneensa kovaksikeitettyjä amerikkalaisia dekkareita ja pitäneensä niistä sen verran, että päätti kokeilla onneaan. Tuloksena oli Squeeze Play -niminen pesäpalloaiheinen dekkari, jossa yksityisetsivä Max Klein selvittää entisen huippupelaajan ja nykyisen poliitikon murhan.
Austerin epäonni jatkui pitkään. Käsikirjoitus valmistui jo 1978, mutta kesti neljä vuotta ennen kuin se julkaistiin.
Kirjan julkaisi alun perin Alpha/Omega -niminen pienkustantamo, joka Austerin mukaan onnistui julkaisemaan vain kaksi kirjaa – hän ei muistelmissaan kerro, mikä toinen kirja oli. Austerinkin kirjan kanssa kustantamo oli epäonnekas: firma oli juuri menossa konkurssiin, kun Squeeze Play oli tulossa markkinoille. Austerin dekkaria saatiin hädin tuskin muutamaan kauppaan, kun firma meni nurin. Auster väittää muistelmissaan, että hänen kirjansa lojuvat vieläkin laatikoissa jossain varastossa jossain päin New Yorkia.
Alpha/Omega -painos ilmestyi 1982 ja Auster oli – jälleen kerran – menettää toivonsa kirjailijan uran suhteen. Hän koetti myydä kirjaa muille kustantamoille, ilman tulosta, kunnes 1984 hän päätti kokeilla vähempiarvoisena pitämäänsä pokkarikustantamoa Avonia. Kustannuspäätös tuli kolmessa päivässä ja Squeeze Play ilmestyi uudestaan vuonna 1984, vuotta ennen New York -trilogian ensimmäistä osaa, Lasikaupunkia.
Squeeze Play on hyvä kirja. Siitä jo huomaa, että Auster oli jo nuorena, vaikkakin tuolloin epäonnistuneena kirjailijana ammattimies. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin ja henkilökuvaus on onnistunutta, paikoin jopa tuoretta. Suurin ongelma on se, että Auster ei ole riittävästi selvittänyt itselleen, onko hänen sankarinsa Max Klein kovaotteinen kaveri vai pehmeä tapaajaisä. Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että Auster kirjoitti jo vuonna 1978 dekkarin, jonka päähenkilö kamppailee epäonnistuneen avioliittonsa kanssa. Nykyään tällaiset kuvaukset ovat rikosromaaneissa, myös yksityisetsiväkirjoissa, tavallisia.
Harmillisesti Auster ei muistelmateoksessaan paljasta suosikkejaan. Hän kertoo lukeneensa dekkareita paljonkin (ja niiden vaikutuksen huomaa monista hänen ”vakavammista” romaaneistaan, ei vähiten New York -trilogiasta, jossa kirjailija käyttää hyvin paljon yksityisetsivädekkarien kliseitä ja stereotypioita), mutta lukijan tehtäväksi jää arvailla, keiden kirjoittamia ne ovat olleet. Veikkaisin ainakin Ross Macdonaldia, Arthur Lyonsia ja Roger L. Simonia, mahdollisesti myös 1977 esikoisensa julkaissutta Marcia Mulleria.
Squeeze Playn kaksi ensimmäistä painosta ovat keräilykappaleita. Varsinainen ensipainos on tietysti harvinaisin – näyttää siltä, että kaikki antikvaarikauppiatkaan eivät tiedä, että Avon-painos ei ole ensimmäinen. Abebooks.comissa oli joulukuussa 2002 [silloin kun tämän artikkelin ensimmäistä versiota kirjoitettiin - toim. huom.] myytävänä yksi kappale Alpha/Omega -painosta ja sen hintapyyntö oli 2500 dollaria! Avon-painosten hinnat vaihtelivat paristakymmenestä dollarista 175 dollariin. Kirjaa ei ole ikinä julkaistu omana niteenään Paul Austerin nimellä, vaikka 1990-luvulla siitä ottivat painoksia sekä Penguin että Faber & Faber. Helposti sen lukee Austerin mainitusta muistelmateoksesta, jossa on mukana myös Austerin varhaisia näytelmiä – niissä on samanlaisia dekkariaineksia kuin Austerin myöhemmissä romaaneissakin, mutta absurdeiksi muuttuneina.
Sääli, että 1984 Suomessa ei juuri enää julkaistu kioskidekkareita. Houkuttelevaa olisi ajatella, että Squeeze Play olisi täällä käännetty vaikkapa Manhattan-sarjassa tai että Viihdeviikarit olisi ottanut sen toimintakirjojensa rinnalle.
Juri Nummelin
Juttu ilmestynyt aiemmin Pulpissa 1/2003.